1. luku - Helvetti valloillaan
“Mitä kauemmas pystyy katsomaan taakse, sitä kauemmas näkee eteen.” |
Muistatko edes milloin hän satutti sinua ensimmäisen kerran?
Carnelian Linder tiesi vastauksen kysymättäkin, jo ennen kuin iskeytyi kivuliaasti olohuoneen tummalle parkettilattialle, jolloin hänen olkapäänsä meni sijoiltaan ilkeän rusahduksen saattelemana. Kivun aiheuttama parahdus karkasi Carnelianin värittömiksi käyneiltä huulilta keuhkoista pakenevan ilman mukana. Koko kehoa raastava kipu pakotti hänet sulkemaan silmänsä, ja kesti hetken, ennen kuin Carnelian kykeni yhteen, värisevään hengenvetoon, ja sitten toiseen.
Jokainen hengenveto sattui Carnelianin kylkiin edellistä enemmän. Hän uskoi, ettei menisi pitkään, ennen kuin häneltä murtuisi kylkiluu tai useampi, ellei niin ollut jo käynyt, vaikkei siitä viestivää kipua tuntunut. Hän todennäköisesti menettäisi tajuntansa ennen sitä, mutta se oli laiha lohtu. Kipu vyöryäisi armottomana hänen kehoonsa heti, kun hän palaisi tajuihinsa, ja kestäisi pitkään.
Hän oli ollut kahdeksan. Carnelian oli ollut vain kahdeksan vanha, kun hänen isoveljensä oli lyönyt häntä ensimmäisen kerran. Se oli ollut vain kerran, mutta nytkin, lähes kuusi vuotta myöhemmin, Carnelian saattoi yhä muistaa miltä se oli silloin tuntunut.
Pahalta. Hän muisti jopa itkeneensä. Kuka lapsi ei itkisi saatuaan kovan lyönnin suoraan kasvoille?
Nyt Carnelian näki vain punaista. Hän nuolaisi kuivia huuliaan, ja veren ruosteensekainen maku tulvi hänen suuhunsa. Hänen päätään särki, eikä se johtunut vain siitä, kuinka Carnelian oli juuri iskeytynyt lattialle ja lyönyt päänsä siinä sivussa ‒ sykkivä päänsärky johtui ennen kaikkea Carnelianin kasvojen poikki kulkevasta tuoreesta haavasta, josta pulppusi aina vain enemmän verta jokaisen sydämenlyönnin myötä. Ilma Carnelianin ympärillä oli painava veren hajusta, johon sekoittui alkoholin pistävä katku lattialle hajonneesta olutpullosta.
Entä miksi? Mitä sinä teit? Miksi hän oikein vihaa sinua näin paljon?
Tällä kertaa Carnelian ei kuitenkaan tiennyt vastausta mieltään painaviin kysymyksiin. Hän ei koskaan saanut tietää, mitä oli tehnyt suututtaakseen veljensä ollessaan lapsi. Hän oli yhä se sama lapsi kuin silloinkin.
Ehkä sillä ei kuitenkaan ollut niin suurta merkitystä, tiesikö hän syyn vai ei. Vaikka se olisi hänelle selvinnytkin, Carnelian ei voinut olla varma, että lapsi olisi ymmärtänyt, miten aikuiset ajattelevat. Hän ei voinut kuin olettaa, että vika oli hänen, että hän oli tehnyt tai sanonut jotain, mikä oli saanut hänen veljensä raivostumaan, ja lyömään häntä.
Carnelian nosti tärisevän kätensä kasvoilleen, ja epävarmoin sormin pyyhkäisi verta silmiensä ympäriltä nähdäkseen edes jotain. Siinä sivussa hän tuli pyyhkäisseeksi myös hiuksiaan pois tieltä, niiden valahdettua silmille aiemmin. Hänen näkökenttänsä kuitenkin pysyi sumeana, ja punertui reunoja kohden, ja Carnelian näki hetken kaiken kahtena tuijottaessaan verisiä sormiaan. Lopulta hän melkein sekavan oloisena nosti katseensa ylös, vain kohdatakseen veljensä synkät silmät, jotka katsoivat häntä tavalla, joka muistutti Carneliania etäisesti saaliinsa saartaneesta villieläimestä.
Carnelian laski katseensa nopeasti, ja vasta silloin hän näki veljensä pitelemän keittiöveitsen, jonka tylsistyneeltä terältä tippui jotain punaista lattialle ‒ syvänpunaiset roiskeet jatkuivat pitkin hänen veljensä käsivartta melkein kyynärtaipeeseen asti, värittäen valkoista hihaa. Näky oli jollakin hyvin vastenmielisellä tavalla suorastaan viehettävä. Carnelian saattoi vain tuijottaa niin kauan kunnes hänen katseensa ei enää keskittynyt mihinkään, ja vasta silloin hän vasta ymmärsi mistä oli kyse.
“Ei... Sebastian, älä--”
Carnelianin ääni oli vain kurkkuun juuttunut kuiskaus, joka muuttui vieraaksi parahdukseksi kun Sebastian kyykistyi samalle tasolle hänen kanssaan, ja tarttui Carneliania lujasti hiuksista ja taivutti hänen päätään väkisin taaksepäin, aivan kuin olisi halunnut nähdä pikkuveljensä veren värjäämät kasvot kunnolla. Päänahkaan kohdistuva terävä kipu pakotti Carnelianin sulkemaan silmänsä, ja jokin irvistyksen kaltainen tuntui nykivän hänen suupieliään. Carnelian katui, että oli mennyt avaamaan suunsa, että oli vastoin parempaa harkintakykyään pitänyt katseensa itsepintaisesti veljensä silmissä. Aivan kuin hän olisi alitajuntaisesti yrittänyt tahallaan ärsyttää veljeään. Siitä ei koskaan seurannut mitään hyvää kun Carnelian ryhtyi uhmakkaaksi. Pelkkä hänen näkemisensä tuntui ärsyttävän Sebastiania tavattoman paljon, puhumattakaan hänen äänensä kuulemisesta. Carnelian ei vain osannut nimetä sille syytä, hän ei ymmärtänyt mikä hänen pelkässä olemassaolossaan oli hänen veljensä mielestä niin vastenmielistä. Taas yksi asia, jonka Carnelian oletti ymmärtävänsä paremmin vanhempana.
Sekunnin murto-osan ajan Carnelian harkitsi, että yrittäisi toistamiseen vedota veljeensä kutsumalla tuota nimeltä. Kylmä veitsenterä hänen leukansa alla aivan kaulavaltimon tuntumassa sai ajatuksen katoamaan, ja happi juuttui Carnelianin kurkkuun kesken hengenvedon. Hänen silmänsä olivat vähällä rävähtää auki, mutta Carnelian puristikin ne kiinni entistä tiukemmin ‒ hän ei uskaltanut katsoa. Hänen käsivartensa tärisivät, mutta muuten Carnelian oli jähmettynyt paikoilleen täysin. Hetkeen hän ei uskaltanut edes hengittää, kunnes lopulta päästi varovaisen henkäyksen, joka muistutti enemmän nyyhkäystä kuin uloshengitystä, ja hetkellisesti kylmä teräs painautui lujemmin vasten hänen kaulansa ohutta ihoa. Tuoreet kyyneleet valuivat Carnelianin veren tahrimille poskille, eikä hän enää tiennyt, mitä tehdä.
Mitä hän olisi edes voinut tehdä, pelokas lapsi kun oli? Tietenkin hän olisi voinut kertoa opettajalle koulussa, mitä hänen elämässään oli todella meneillään, tai mennä suoraan poliisin puheille… Mutta jotenkin, syystä tai toisesta, se kaikki tuntui hyödyttömältä. Carnelian ei uskonut, että ulkopuoliselle puhuminen muuttaisi mitään, ei ainakaan parempaan suuntaan. Hänestä tuntui, kuin kukaan ei ymmärtäisi, mitä hän joutui kokemaan, kuin kukaan ei pystyisi auttamaan häntä. Hän tunsi olevansa yksin. Hän ei halunnut olla, mutta hän vain oli. Niin yksinkertaista se oli. Hän vain… halusi jonkun, joka ymmärtäisi. Todella ymmärtäisi, eikä vain teeskentelisi ja antaisi katteettomia lupauksia, että kaikki muuttuisi vielä hyväksi.
Carnelian oli kerran koulussa kuullut jonkun yläluokkalaisen tytön jonka nimeä hän ei tiennyt, valittavan ystävättärilleen, kuinka hänen psykologinsa käyttäytyi niin teennäisesti ja tekopyhästi häntä kohtaan. Carnelian ei halunnut samaa omalle kohdalleen. Hän ei halunnut tulla kohdelluksi yhtään alentavammin kuin häntä jo kohdeltiin. Hän ei halunnut sääliä, vaan vilpitöntä ymmärrystä, vaikka tiesikin, että se saattoi olla liikaa pyydetty jopa häneltä…
Kummallista, miten Carnelian pystyi kertomaan niiden kahden eron, muttei sen sijaan ymmärtänyt, miten Sebastian ajatteli, vaikka oli melkein koko ikänsä asunut veljensä kanssa saman katon alla. Ehkä hän vielä jonain päivänä ymmärtäisi, ja voisi kenties antaa veljelleen anteeksi. Carnelian ei ollut sitä tyyppiä, joka kantoi kaunaa. Pohjimmiltaan hän oli hyvin naiivi ja anteeksiantavainen, välillä jopa turhautumiseen asti. Hän tiesi sen itsekin, mutta se ei koskaan häirinnyt häntä itseään, ei ainakaan yhtä paljon kuin muita hänen ympärillään.
Sitten Sebastianin käsi liikahti. Veitsen terä katosi Carnelianin kaulalta yhtä nopeasti kuin oli sitä alunperin koskettanutkin. Carnelian uskalsi jälleen hengittää, mutta tiesi paremmin kuin elätellä toivoa siitä, että hänen veljensä olisi jo rauhoittunut raivonpuuskansa jäljiltä, ja lopettaisi.
Sebastian kiskaisi Carnelianin mukanaan seisomaan, hellittämättä otettaan lainkaan pikkuveljensä hiuksista. Jokin epämääräinen, uikahdusta muistuttava ääni pakeni Carnelianin huulilta vaikka ääni tuntui juuttuvan hänen kurkkuunsa. Carnelianin jalat hädintuskin kannattelivat hänen painoaan, ja refleksinomaisesti pojan oikea käsi hakeutui hänen hiuksiinsa, niin lähelle paikkaa, mistä Sebastian piti kiinni, että heidän sormensa koskettivat. Hetkellisesti Sebastianin ote tiukentui, kunnes hän näytti muuttavan mielensä ja päästikin irti, ja antoi Carnelianin rojahtaa koko painollaan takaisin lattialle kun tuon jalat eivät kantaneet. Jo toistamiseen Carnelian iskeytyi lattialle hartia edellä, mutta tällä kertaa kulma oli erilainen, ja isku palauttikin hänen olkapäänsä takaisin sijoilleen, mutta sekin helpotuksen tunne jäi lyhyeksi.
Carnelian ei aluksi edes ymmärtänyt, mitä tapahtui. Hän tunsi, kuinka Sebastianin polvi painautui hänen ristiselkäänsä vasten, painaen hänet lattiaa vasten niin, ettei Carnelian olisi päässyt siitä ylös vaikka olisi yrittänyt. Hän tunsi, kuinka veitsen kylmä terä kosketti hänen niskaansa, kun Sebastian sen avulla siirsi Carnelianin sotkuiset hiukset pois tieltä, ja jätti jälkeensä kuin ohimennen pienen pintahaavan, juuri sellaisen, jonka saamista ei tavallisesti edes huomaisi, saati muistaisi jälkeenpäin.
Pois tieltä?
Viimein Carnelianin silmät rävähtivät auki, ja hän yritti punnertaa ylös lattialta, mikä vain todisti kuinka avuttomaan tilaan Sebastian oli hänet saanut, ja kuinka helppoa hänen oli pitää Carnelian siinä, varsinkin kun Sebastian vielä tarttui häntä toisesta hartiasta, ja painoi sen säälittävän helposti takaisin lattiaa vasten. Carnelian yritti turhaan kääntää päätään katsoakseen veljeään olkansa yli, hänen poskensa oli painautunut tahmeaksi käynyttä mattoa vasten, ja hänen hiuksensa peittivät valtaosan hänen näkökentästään. Hän hengitti hieman vaivalloisesti, hänen rintansa tuntui pienemmältä kuin yleensä hänen maatessaan siinä lattialla vatsallaan.
Jokin kosketti hänen hartiaansa paidan läpi, melkein kaula-aukon tuntumassa. Sitä hartiaa, josta Sebastian ei yhä pidellyt kiinni. Se jokin alkoi siirtyä kohti Carnelianin lapaluuta, piirtäen näkymätöntä viivaa hänen selkäänsä, ennen kuin palasi taas hänen hartialleen, tällä kertaa kuitenkin hieman enemmän olkapään suunnalla. Sitten sen katosi.
Carnelian huusi. Jo ennen, kuin hänen aivonsa täysin rekisteröivät kipua, vieras, korvia raastava ääni muodostui hänen kurkussaan, ja lähti ilmoille uloshengityksen mukana.
Sebastianin veistä pitelevä käsi tuntui vakaalta, kun hän iski terän pikkuveljensä hartiaan, ja lähti vetämään terää itseään kohti. Carnelian tunsi, kuinka sentti sentiltä hänen selkänsä poikki alkoi muodostua viilto, veitsen terän repiessä auki niin hänen paitansa selkämyksen kuin hänen selkänsä ihon. Lämmin veri pulppusi haavasta, ja muodosti pienen lammikon Carnelianin selälle, ennen kuin valui pitkin hänen kylkiään lattialle.
Vain kerran veitsen kontakti Carnelianin selkään katkesi. Selkärangan kohdalla terä nytkähti, kun hänen paitansa kangas ei hetkellisesti antanutkaan periksi. Sebastian kiskaisi sitä rajummin, jolloin terä hetkellisesti nousi Carnelianin iholta, ja kankaan repeytymisen ääni täytti hiljaiseksi käyneen huoneen, kunnes Carnelian huusi uudelleen, tällä kertaa ensimmäistä kertaa vaimeammin. Terä painautui taas hänen selkänsä iholle, muutaman sentin päähän mihin ensimmäinen viilto oli päättynyt, eikä enää rikkonut kontaktia ennen kuin viimein päätyi Carnelianin kyljelle, hieman alimpien kylkiluiden alapuolelle.
Kun Sebastian viimein irrotti otteensa Carnelianin olkapäästä, ja nosti polvensa pikkuveljensä selältä, Carnelian tunsi olonsa entistä raskaammaksi. Hän tärisi, maatessaan siinä veljensä jalkojen juuressa, heikkona ja haavoittuvaisena. Carnelian painoi silmänsä kiinni, ja uudet kyyneleet valuivat pitkin hänen kasvojaan. Hengittäminen tuntui vaikeutuneen entisestään, ja Carnelian suorastaan haukkoi henkeään.
Miten kukaan voi olla näin säälittävä?
“Miten joku voikin olla noin säälittävä”, Carnelianin kuuli Sebastianin sanovan korvissaan kuuluvasta kohinasta huolimatta. Sebastianin ääni oli kylmä ja halveksuva, mutta jokin siinä kertoi Carnelianille, että hänen veljensä ei todellakaan tiennyt, mikä hänestä teki niin säälittävän. Hän tunsi veljensä vihamielisen katseen itsessään, ja toivoi hartaasti, että olisi voinut vain kadota savuna ilmaan, eikä koskaan palata.
Carnelian hätkähti kun puhelin alkoi soida keittiössä, vaikka hänen kehoaan pakotti armottomasti, ja pienikin liike teki kipeää. Carnelian näki hiustensa lomasta, kuinka Sebastian käveli hänen ohitseen, ja pisti merkille normaalia tummemmat läikät veljensä mustissa housuissa. Ajatus kuvotti häntä, ajatus siitä, että nuo tahrat olivat hänen vertaan.
Puhelimen soittoääni katkesi, ja Carnelian kuuli veljensä äänen seinän läpi, muttei kyennyt erottamaan kaikkia sanoja. Eikä hän toisaalta halunnutkaan. Ei hän välittänyt veljensä asioista niin paljon, että edes yrittäisi tarkoituksenomaisesti kuunnella, mitä hän sanoi, tai mistä hän puhui. Häntä ei edes kiinnostanut, kuka Sebastianille oli soittanut, hän oli vain kiitollinen, että niin oli ylipäänsä käynyt.
Sebastian oli aina ollut kohtalaisen suosittu, ainakin sen perusteella mitä Carnelian oli nähnyt ja kuullut, ja mitä hän suosiosta tiesi. Ei voinut sanoa, että hänen veljensä olisi ollut jotenkin huomiota herättävän näköinen, ei ainakaan samassa mittakaavassa kuin Carnelian itse, mutta jopa Carnelianin oli myönnettävä, että hänen veljeään oli siunattu hieman keskivertoa paremmalla ulkonäöllä. Lisäksi Sebastian oli aina ollut lähes poikkeuksellisen älykäs, ja loistanut akateemisesti kaikin tavoin, toisin kuin Carnelian, joka oli vasta edellisenä keväänä onnistunut reputtamaan neljästi, ja jäänytkin sen vuoksi luokalleen.
Ja vaikka Sebastian miten huonosti kohteli Carneliania, hän osasi käyttäytyä. Sebastianin julkikuva oli moitteeton, niin kohtelias ja hillitty, että jopa Jane Austenin Mr. Darcy kalpenisi hänen rinnallaan. Ja juuri Sebastianilta Carnelian oli omaksunut oman julkisivunsa, jota hän piti yllä aina, kun astui ovesta ulos. Kumpikaan heistä ei päästänyt ketään tarpeeksi lähelle, että joku ulkopuolinen olisi voinut nähdä, ettei mikään ollut totta.
Carnelian ei kuullut puhelun päättyvän, tai kuinka hänen veljensä kävi yläkerrassa, ja häneltä melkein meni ohi, kuinka ulko-ovi lopulta kävi. Lukko napsahti auki, ja vain paria sekuntia myöhemmin, ovi kolahti jälleen kiinni. Sitten oli aivan hiljaista. Ainoa ääni koko asunnossa oli Carnelianin oma, raskas hengitys, eikä hän voinut kuin todeta, että Sebastianin oli täytynyt lähteä töihin tai jotakin. Kummallista, ettei Carnelian ollut edes aivan varma, mitä hänen veljensä teki työkseen. Hän muisti etäisesti veljensä valmistuneen lähihoitajaksi vielä silloin, kun heidän vanhempansa oliva vielä elossa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Sebastian tarkalleen ottaen teki.
Carnelian nielaisi hieman vaivalloisesti, ja se tuntui sattuvan enemmän kuin hengittäminen. Hänen silmissään sumeni, ja hetkessä kaikki pimeni täysin, vaikka aurinko yhä paistoi sisälle ikkunoista. Carnelian tunsi, kuinka veri alkoi hyytyä hänen kasvoilleen ja paitansa selkämykseen, eikä hän voinut kieltää sen epämukavuutta. Mutta hän oli lopen uupunut, hänellä ei ollut voimia tehdä asialle mitään. Hän ei kyennyt enää liikkumaan.
Carnelian Linder tiesi vastauksen kysymättäkin, jo ennen kuin iskeytyi kivuliaasti olohuoneen tummalle parkettilattialle, jolloin hänen olkapäänsä meni sijoiltaan ilkeän rusahduksen saattelemana. Kivun aiheuttama parahdus karkasi Carnelianin värittömiksi käyneiltä huulilta keuhkoista pakenevan ilman mukana. Koko kehoa raastava kipu pakotti hänet sulkemaan silmänsä, ja kesti hetken, ennen kuin Carnelian kykeni yhteen, värisevään hengenvetoon, ja sitten toiseen.
Jokainen hengenveto sattui Carnelianin kylkiin edellistä enemmän. Hän uskoi, ettei menisi pitkään, ennen kuin häneltä murtuisi kylkiluu tai useampi, ellei niin ollut jo käynyt, vaikkei siitä viestivää kipua tuntunut. Hän todennäköisesti menettäisi tajuntansa ennen sitä, mutta se oli laiha lohtu. Kipu vyöryäisi armottomana hänen kehoonsa heti, kun hän palaisi tajuihinsa, ja kestäisi pitkään.
Hän oli ollut kahdeksan. Carnelian oli ollut vain kahdeksan vanha, kun hänen isoveljensä oli lyönyt häntä ensimmäisen kerran. Se oli ollut vain kerran, mutta nytkin, lähes kuusi vuotta myöhemmin, Carnelian saattoi yhä muistaa miltä se oli silloin tuntunut.
Pahalta. Hän muisti jopa itkeneensä. Kuka lapsi ei itkisi saatuaan kovan lyönnin suoraan kasvoille?
Nyt Carnelian näki vain punaista. Hän nuolaisi kuivia huuliaan, ja veren ruosteensekainen maku tulvi hänen suuhunsa. Hänen päätään särki, eikä se johtunut vain siitä, kuinka Carnelian oli juuri iskeytynyt lattialle ja lyönyt päänsä siinä sivussa ‒ sykkivä päänsärky johtui ennen kaikkea Carnelianin kasvojen poikki kulkevasta tuoreesta haavasta, josta pulppusi aina vain enemmän verta jokaisen sydämenlyönnin myötä. Ilma Carnelianin ympärillä oli painava veren hajusta, johon sekoittui alkoholin pistävä katku lattialle hajonneesta olutpullosta.
Entä miksi? Mitä sinä teit? Miksi hän oikein vihaa sinua näin paljon?
Tällä kertaa Carnelian ei kuitenkaan tiennyt vastausta mieltään painaviin kysymyksiin. Hän ei koskaan saanut tietää, mitä oli tehnyt suututtaakseen veljensä ollessaan lapsi. Hän oli yhä se sama lapsi kuin silloinkin.
Ehkä sillä ei kuitenkaan ollut niin suurta merkitystä, tiesikö hän syyn vai ei. Vaikka se olisi hänelle selvinnytkin, Carnelian ei voinut olla varma, että lapsi olisi ymmärtänyt, miten aikuiset ajattelevat. Hän ei voinut kuin olettaa, että vika oli hänen, että hän oli tehnyt tai sanonut jotain, mikä oli saanut hänen veljensä raivostumaan, ja lyömään häntä.
Carnelian nosti tärisevän kätensä kasvoilleen, ja epävarmoin sormin pyyhkäisi verta silmiensä ympäriltä nähdäkseen edes jotain. Siinä sivussa hän tuli pyyhkäisseeksi myös hiuksiaan pois tieltä, niiden valahdettua silmille aiemmin. Hänen näkökenttänsä kuitenkin pysyi sumeana, ja punertui reunoja kohden, ja Carnelian näki hetken kaiken kahtena tuijottaessaan verisiä sormiaan. Lopulta hän melkein sekavan oloisena nosti katseensa ylös, vain kohdatakseen veljensä synkät silmät, jotka katsoivat häntä tavalla, joka muistutti Carneliania etäisesti saaliinsa saartaneesta villieläimestä.
Carnelian laski katseensa nopeasti, ja vasta silloin hän näki veljensä pitelemän keittiöveitsen, jonka tylsistyneeltä terältä tippui jotain punaista lattialle ‒ syvänpunaiset roiskeet jatkuivat pitkin hänen veljensä käsivartta melkein kyynärtaipeeseen asti, värittäen valkoista hihaa. Näky oli jollakin hyvin vastenmielisellä tavalla suorastaan viehettävä. Carnelian saattoi vain tuijottaa niin kauan kunnes hänen katseensa ei enää keskittynyt mihinkään, ja vasta silloin hän vasta ymmärsi mistä oli kyse.
“Ei... Sebastian, älä--”
Carnelianin ääni oli vain kurkkuun juuttunut kuiskaus, joka muuttui vieraaksi parahdukseksi kun Sebastian kyykistyi samalle tasolle hänen kanssaan, ja tarttui Carneliania lujasti hiuksista ja taivutti hänen päätään väkisin taaksepäin, aivan kuin olisi halunnut nähdä pikkuveljensä veren värjäämät kasvot kunnolla. Päänahkaan kohdistuva terävä kipu pakotti Carnelianin sulkemaan silmänsä, ja jokin irvistyksen kaltainen tuntui nykivän hänen suupieliään. Carnelian katui, että oli mennyt avaamaan suunsa, että oli vastoin parempaa harkintakykyään pitänyt katseensa itsepintaisesti veljensä silmissä. Aivan kuin hän olisi alitajuntaisesti yrittänyt tahallaan ärsyttää veljeään. Siitä ei koskaan seurannut mitään hyvää kun Carnelian ryhtyi uhmakkaaksi. Pelkkä hänen näkemisensä tuntui ärsyttävän Sebastiania tavattoman paljon, puhumattakaan hänen äänensä kuulemisesta. Carnelian ei vain osannut nimetä sille syytä, hän ei ymmärtänyt mikä hänen pelkässä olemassaolossaan oli hänen veljensä mielestä niin vastenmielistä. Taas yksi asia, jonka Carnelian oletti ymmärtävänsä paremmin vanhempana.
Sekunnin murto-osan ajan Carnelian harkitsi, että yrittäisi toistamiseen vedota veljeensä kutsumalla tuota nimeltä. Kylmä veitsenterä hänen leukansa alla aivan kaulavaltimon tuntumassa sai ajatuksen katoamaan, ja happi juuttui Carnelianin kurkkuun kesken hengenvedon. Hänen silmänsä olivat vähällä rävähtää auki, mutta Carnelian puristikin ne kiinni entistä tiukemmin ‒ hän ei uskaltanut katsoa. Hänen käsivartensa tärisivät, mutta muuten Carnelian oli jähmettynyt paikoilleen täysin. Hetkeen hän ei uskaltanut edes hengittää, kunnes lopulta päästi varovaisen henkäyksen, joka muistutti enemmän nyyhkäystä kuin uloshengitystä, ja hetkellisesti kylmä teräs painautui lujemmin vasten hänen kaulansa ohutta ihoa. Tuoreet kyyneleet valuivat Carnelianin veren tahrimille poskille, eikä hän enää tiennyt, mitä tehdä.
Mitä hän olisi edes voinut tehdä, pelokas lapsi kun oli? Tietenkin hän olisi voinut kertoa opettajalle koulussa, mitä hänen elämässään oli todella meneillään, tai mennä suoraan poliisin puheille… Mutta jotenkin, syystä tai toisesta, se kaikki tuntui hyödyttömältä. Carnelian ei uskonut, että ulkopuoliselle puhuminen muuttaisi mitään, ei ainakaan parempaan suuntaan. Hänestä tuntui, kuin kukaan ei ymmärtäisi, mitä hän joutui kokemaan, kuin kukaan ei pystyisi auttamaan häntä. Hän tunsi olevansa yksin. Hän ei halunnut olla, mutta hän vain oli. Niin yksinkertaista se oli. Hän vain… halusi jonkun, joka ymmärtäisi. Todella ymmärtäisi, eikä vain teeskentelisi ja antaisi katteettomia lupauksia, että kaikki muuttuisi vielä hyväksi.
Carnelian oli kerran koulussa kuullut jonkun yläluokkalaisen tytön jonka nimeä hän ei tiennyt, valittavan ystävättärilleen, kuinka hänen psykologinsa käyttäytyi niin teennäisesti ja tekopyhästi häntä kohtaan. Carnelian ei halunnut samaa omalle kohdalleen. Hän ei halunnut tulla kohdelluksi yhtään alentavammin kuin häntä jo kohdeltiin. Hän ei halunnut sääliä, vaan vilpitöntä ymmärrystä, vaikka tiesikin, että se saattoi olla liikaa pyydetty jopa häneltä…
Kummallista, miten Carnelian pystyi kertomaan niiden kahden eron, muttei sen sijaan ymmärtänyt, miten Sebastian ajatteli, vaikka oli melkein koko ikänsä asunut veljensä kanssa saman katon alla. Ehkä hän vielä jonain päivänä ymmärtäisi, ja voisi kenties antaa veljelleen anteeksi. Carnelian ei ollut sitä tyyppiä, joka kantoi kaunaa. Pohjimmiltaan hän oli hyvin naiivi ja anteeksiantavainen, välillä jopa turhautumiseen asti. Hän tiesi sen itsekin, mutta se ei koskaan häirinnyt häntä itseään, ei ainakaan yhtä paljon kuin muita hänen ympärillään.
Sitten Sebastianin käsi liikahti. Veitsen terä katosi Carnelianin kaulalta yhtä nopeasti kuin oli sitä alunperin koskettanutkin. Carnelian uskalsi jälleen hengittää, mutta tiesi paremmin kuin elätellä toivoa siitä, että hänen veljensä olisi jo rauhoittunut raivonpuuskansa jäljiltä, ja lopettaisi.
Sebastian kiskaisi Carnelianin mukanaan seisomaan, hellittämättä otettaan lainkaan pikkuveljensä hiuksista. Jokin epämääräinen, uikahdusta muistuttava ääni pakeni Carnelianin huulilta vaikka ääni tuntui juuttuvan hänen kurkkuunsa. Carnelianin jalat hädintuskin kannattelivat hänen painoaan, ja refleksinomaisesti pojan oikea käsi hakeutui hänen hiuksiinsa, niin lähelle paikkaa, mistä Sebastian piti kiinni, että heidän sormensa koskettivat. Hetkellisesti Sebastianin ote tiukentui, kunnes hän näytti muuttavan mielensä ja päästikin irti, ja antoi Carnelianin rojahtaa koko painollaan takaisin lattialle kun tuon jalat eivät kantaneet. Jo toistamiseen Carnelian iskeytyi lattialle hartia edellä, mutta tällä kertaa kulma oli erilainen, ja isku palauttikin hänen olkapäänsä takaisin sijoilleen, mutta sekin helpotuksen tunne jäi lyhyeksi.
Carnelian ei aluksi edes ymmärtänyt, mitä tapahtui. Hän tunsi, kuinka Sebastianin polvi painautui hänen ristiselkäänsä vasten, painaen hänet lattiaa vasten niin, ettei Carnelian olisi päässyt siitä ylös vaikka olisi yrittänyt. Hän tunsi, kuinka veitsen kylmä terä kosketti hänen niskaansa, kun Sebastian sen avulla siirsi Carnelianin sotkuiset hiukset pois tieltä, ja jätti jälkeensä kuin ohimennen pienen pintahaavan, juuri sellaisen, jonka saamista ei tavallisesti edes huomaisi, saati muistaisi jälkeenpäin.
Pois tieltä?
Viimein Carnelianin silmät rävähtivät auki, ja hän yritti punnertaa ylös lattialta, mikä vain todisti kuinka avuttomaan tilaan Sebastian oli hänet saanut, ja kuinka helppoa hänen oli pitää Carnelian siinä, varsinkin kun Sebastian vielä tarttui häntä toisesta hartiasta, ja painoi sen säälittävän helposti takaisin lattiaa vasten. Carnelian yritti turhaan kääntää päätään katsoakseen veljeään olkansa yli, hänen poskensa oli painautunut tahmeaksi käynyttä mattoa vasten, ja hänen hiuksensa peittivät valtaosan hänen näkökentästään. Hän hengitti hieman vaivalloisesti, hänen rintansa tuntui pienemmältä kuin yleensä hänen maatessaan siinä lattialla vatsallaan.
Jokin kosketti hänen hartiaansa paidan läpi, melkein kaula-aukon tuntumassa. Sitä hartiaa, josta Sebastian ei yhä pidellyt kiinni. Se jokin alkoi siirtyä kohti Carnelianin lapaluuta, piirtäen näkymätöntä viivaa hänen selkäänsä, ennen kuin palasi taas hänen hartialleen, tällä kertaa kuitenkin hieman enemmän olkapään suunnalla. Sitten sen katosi.
Carnelian huusi. Jo ennen, kuin hänen aivonsa täysin rekisteröivät kipua, vieras, korvia raastava ääni muodostui hänen kurkussaan, ja lähti ilmoille uloshengityksen mukana.
Sebastianin veistä pitelevä käsi tuntui vakaalta, kun hän iski terän pikkuveljensä hartiaan, ja lähti vetämään terää itseään kohti. Carnelian tunsi, kuinka sentti sentiltä hänen selkänsä poikki alkoi muodostua viilto, veitsen terän repiessä auki niin hänen paitansa selkämyksen kuin hänen selkänsä ihon. Lämmin veri pulppusi haavasta, ja muodosti pienen lammikon Carnelianin selälle, ennen kuin valui pitkin hänen kylkiään lattialle.
Vain kerran veitsen kontakti Carnelianin selkään katkesi. Selkärangan kohdalla terä nytkähti, kun hänen paitansa kangas ei hetkellisesti antanutkaan periksi. Sebastian kiskaisi sitä rajummin, jolloin terä hetkellisesti nousi Carnelianin iholta, ja kankaan repeytymisen ääni täytti hiljaiseksi käyneen huoneen, kunnes Carnelian huusi uudelleen, tällä kertaa ensimmäistä kertaa vaimeammin. Terä painautui taas hänen selkänsä iholle, muutaman sentin päähän mihin ensimmäinen viilto oli päättynyt, eikä enää rikkonut kontaktia ennen kuin viimein päätyi Carnelianin kyljelle, hieman alimpien kylkiluiden alapuolelle.
Kun Sebastian viimein irrotti otteensa Carnelianin olkapäästä, ja nosti polvensa pikkuveljensä selältä, Carnelian tunsi olonsa entistä raskaammaksi. Hän tärisi, maatessaan siinä veljensä jalkojen juuressa, heikkona ja haavoittuvaisena. Carnelian painoi silmänsä kiinni, ja uudet kyyneleet valuivat pitkin hänen kasvojaan. Hengittäminen tuntui vaikeutuneen entisestään, ja Carnelian suorastaan haukkoi henkeään.
Miten kukaan voi olla näin säälittävä?
“Miten joku voikin olla noin säälittävä”, Carnelianin kuuli Sebastianin sanovan korvissaan kuuluvasta kohinasta huolimatta. Sebastianin ääni oli kylmä ja halveksuva, mutta jokin siinä kertoi Carnelianille, että hänen veljensä ei todellakaan tiennyt, mikä hänestä teki niin säälittävän. Hän tunsi veljensä vihamielisen katseen itsessään, ja toivoi hartaasti, että olisi voinut vain kadota savuna ilmaan, eikä koskaan palata.
Carnelian hätkähti kun puhelin alkoi soida keittiössä, vaikka hänen kehoaan pakotti armottomasti, ja pienikin liike teki kipeää. Carnelian näki hiustensa lomasta, kuinka Sebastian käveli hänen ohitseen, ja pisti merkille normaalia tummemmat läikät veljensä mustissa housuissa. Ajatus kuvotti häntä, ajatus siitä, että nuo tahrat olivat hänen vertaan.
Puhelimen soittoääni katkesi, ja Carnelian kuuli veljensä äänen seinän läpi, muttei kyennyt erottamaan kaikkia sanoja. Eikä hän toisaalta halunnutkaan. Ei hän välittänyt veljensä asioista niin paljon, että edes yrittäisi tarkoituksenomaisesti kuunnella, mitä hän sanoi, tai mistä hän puhui. Häntä ei edes kiinnostanut, kuka Sebastianille oli soittanut, hän oli vain kiitollinen, että niin oli ylipäänsä käynyt.
Sebastian oli aina ollut kohtalaisen suosittu, ainakin sen perusteella mitä Carnelian oli nähnyt ja kuullut, ja mitä hän suosiosta tiesi. Ei voinut sanoa, että hänen veljensä olisi ollut jotenkin huomiota herättävän näköinen, ei ainakaan samassa mittakaavassa kuin Carnelian itse, mutta jopa Carnelianin oli myönnettävä, että hänen veljeään oli siunattu hieman keskivertoa paremmalla ulkonäöllä. Lisäksi Sebastian oli aina ollut lähes poikkeuksellisen älykäs, ja loistanut akateemisesti kaikin tavoin, toisin kuin Carnelian, joka oli vasta edellisenä keväänä onnistunut reputtamaan neljästi, ja jäänytkin sen vuoksi luokalleen.
Ja vaikka Sebastian miten huonosti kohteli Carneliania, hän osasi käyttäytyä. Sebastianin julkikuva oli moitteeton, niin kohtelias ja hillitty, että jopa Jane Austenin Mr. Darcy kalpenisi hänen rinnallaan. Ja juuri Sebastianilta Carnelian oli omaksunut oman julkisivunsa, jota hän piti yllä aina, kun astui ovesta ulos. Kumpikaan heistä ei päästänyt ketään tarpeeksi lähelle, että joku ulkopuolinen olisi voinut nähdä, ettei mikään ollut totta.
Carnelian ei kuullut puhelun päättyvän, tai kuinka hänen veljensä kävi yläkerrassa, ja häneltä melkein meni ohi, kuinka ulko-ovi lopulta kävi. Lukko napsahti auki, ja vain paria sekuntia myöhemmin, ovi kolahti jälleen kiinni. Sitten oli aivan hiljaista. Ainoa ääni koko asunnossa oli Carnelianin oma, raskas hengitys, eikä hän voinut kuin todeta, että Sebastianin oli täytynyt lähteä töihin tai jotakin. Kummallista, ettei Carnelian ollut edes aivan varma, mitä hänen veljensä teki työkseen. Hän muisti etäisesti veljensä valmistuneen lähihoitajaksi vielä silloin, kun heidän vanhempansa oliva vielä elossa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Sebastian tarkalleen ottaen teki.
Carnelian nielaisi hieman vaivalloisesti, ja se tuntui sattuvan enemmän kuin hengittäminen. Hänen silmissään sumeni, ja hetkessä kaikki pimeni täysin, vaikka aurinko yhä paistoi sisälle ikkunoista. Carnelian tunsi, kuinka veri alkoi hyytyä hänen kasvoilleen ja paitansa selkämykseen, eikä hän voinut kieltää sen epämukavuutta. Mutta hän oli lopen uupunut, hänellä ei ollut voimia tehdä asialle mitään. Hän ei kyennyt enää liikkumaan.