Prologi - Ennen kuin uskoni katosi lopullisesti
Me kaikki kuolemme. Tavoite ei ole elää ikuisesti. Tavoite on luoda jotain, joka kestää. |
Se hetki tuntui kestävän loputtomiin. Aivan kuin ajankulku olisi hidastunut, jopa pysähtynyt kokonaan. Mutta siitä huolimatta, se oli ohi niin nopeasti, ettei se edes tuntunut todelliselta. Ihan kuin olisin ollut unessa. Voi kunpa olisinkin ollut. Sitten olisin voinut herätä tästä painajaisesta, ja hakea lohtua ajatuksesta, että kaikki oli ollut vain pahaa unta. Mutta niin ei käynyt, ei vaikka kuinka rukoilin, ettei se olisi totta, ei niin voinut käydä.
Olin lapsellinen ja typerä ja itsekäs. Jos olisin toiminut toisin, ajatellut muitakin kuin vain itseäni... ollut kypsempi... Siltä olisi voitu välttyä. Jos olisin tehnyt asiat toisin...
Syy oli yksin minun. Annoin hänen murtaa kaikki suojamuurini ja romahduttaa ne alas, ja minusta tuli huolimaton. Uskalsin olla onnellinen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, enkä huomannut varoitusmerkkejä, vaikka ne olivat kyllä olemassa, jos vain osasi katsoa. Minä en osannut, tai ehken vain halunnut nähdä niitä. Uskottelin itselleni olevani varovainen, ja aluksi olinkin. Mutta sitten aloin haluta enemmän, ja enemmän, ja ennen kuin huomasinkaan oli jo liian myöhäistä.
Minun olisi pitänyt lopettaa. Kunpa olisinkin. Mutta pelkkä ajatuskin siitä sattui, olin jo vajonnut liian syvälle. Suojamuurini olivat vain varjo entisestä, niiden perustus hutera, ja uudet muurit murtuisivat helposti. Enkä enää saattanut kuvitella elämää ilman häntä. Olin avannut sydämeni hänelle, ja halusin uskoa, että voisin viimein olla onnellinen. Hänen kanssaan.
Olin vain eloton ruumis joka esitti elävänsä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Ajan myötä jopa hengittäminen tuntui helpommalta hänen lähellään, minun ei tarvinnut pelätä vaikka hän näkikin aina lävitseni. Luotin häneen enemmän kuin itseeni. Hän ymmärsi, ettei kaikki ollut hyvin, että minuun sattui. Mutta hän ei yrittänyt muuttaa minua, hän tiedosti vikani ja halusi minut sellaisena kuin olin niistä huolimatta. Tunsin olevani jonkin arvoinen.
Se todella on pelottavaa, kuinka nopeasti voi menettää jonkun, jota rakastaa. Ihmisen koko maailma menee siitä sekaisin. Kaikki, millä ennen oli merkitystä tuntuu tyhjältä, ja olo on turtunut. Menetin kaiken millä todella oli merkitystä hänen mukanaan.
Vasta nyt ymmärrän, kuinka yksinäinen todella olin. Kuinka paljon paremmaksi asiat muuttuivat tavattuani hänet. Kuinka paljon hän minulle todella merkitsi. Enkä enää koskaan saisi tilaisuutta kertoa sitä hänelle, tai pyytää anteeksi kaikkea mitä tein väärin. Mutta siitä huolimatta...
Minä tulisin aina rakastamaan poikaa nimeltä Elias.
Olin lapsellinen ja typerä ja itsekäs. Jos olisin toiminut toisin, ajatellut muitakin kuin vain itseäni... ollut kypsempi... Siltä olisi voitu välttyä. Jos olisin tehnyt asiat toisin...
Syy oli yksin minun. Annoin hänen murtaa kaikki suojamuurini ja romahduttaa ne alas, ja minusta tuli huolimaton. Uskalsin olla onnellinen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, enkä huomannut varoitusmerkkejä, vaikka ne olivat kyllä olemassa, jos vain osasi katsoa. Minä en osannut, tai ehken vain halunnut nähdä niitä. Uskottelin itselleni olevani varovainen, ja aluksi olinkin. Mutta sitten aloin haluta enemmän, ja enemmän, ja ennen kuin huomasinkaan oli jo liian myöhäistä.
Minun olisi pitänyt lopettaa. Kunpa olisinkin. Mutta pelkkä ajatuskin siitä sattui, olin jo vajonnut liian syvälle. Suojamuurini olivat vain varjo entisestä, niiden perustus hutera, ja uudet muurit murtuisivat helposti. Enkä enää saattanut kuvitella elämää ilman häntä. Olin avannut sydämeni hänelle, ja halusin uskoa, että voisin viimein olla onnellinen. Hänen kanssaan.
Olin vain eloton ruumis joka esitti elävänsä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Ajan myötä jopa hengittäminen tuntui helpommalta hänen lähellään, minun ei tarvinnut pelätä vaikka hän näkikin aina lävitseni. Luotin häneen enemmän kuin itseeni. Hän ymmärsi, ettei kaikki ollut hyvin, että minuun sattui. Mutta hän ei yrittänyt muuttaa minua, hän tiedosti vikani ja halusi minut sellaisena kuin olin niistä huolimatta. Tunsin olevani jonkin arvoinen.
Se todella on pelottavaa, kuinka nopeasti voi menettää jonkun, jota rakastaa. Ihmisen koko maailma menee siitä sekaisin. Kaikki, millä ennen oli merkitystä tuntuu tyhjältä, ja olo on turtunut. Menetin kaiken millä todella oli merkitystä hänen mukanaan.
Vasta nyt ymmärrän, kuinka yksinäinen todella olin. Kuinka paljon paremmaksi asiat muuttuivat tavattuani hänet. Kuinka paljon hän minulle todella merkitsi. Enkä enää koskaan saisi tilaisuutta kertoa sitä hänelle, tai pyytää anteeksi kaikkea mitä tein väärin. Mutta siitä huolimatta...
Minä tulisin aina rakastamaan poikaa nimeltä Elias.